Filminurkka

Lord of War

Alkuperäinen nimi: Lord of War
Ohjaus: Andrew Niccol
Käsikirjoitus: Andrew Niccol
Pääosissa: Nicolas Cage, Jared Leto, Ethan Hawke, Eamonn Walker, Bridget Moynahan, Ian Holm
Tuotantovuosi: 2005
Tuotantomaat: Ranska, USA
Genre: Rikos, Toiminta, Draama
Kesto: 122 min
IMDb

Yuri Orlov (Nicolas Cage) on New Yorkissa asusteleva ukrainalainen. Eräänä päivänä hän näkee läheisessä ravintolassa kahden mafioson surman vaativan mafiaiskun, mikä muuttaa hänet täysin: Yuri päättää siltä istumalta ryhtyä asekauppiaaksi. Ensimmäinen ase hankitaan nopeasti ja aluksi yritetään laillista tietä pitkin. Yuri ottaa veli Vitalynkin (Jared Leto) mukaan, mutta rahaa ei yrityksestä huolimatta tule.

On pakko siirtyä laittomille poluille. Lord of War alkaa 80-luvulta ja päättyy 2000-luvulle, jolloin Yuri on jo yksi suurimmista laittomista yksityisistä asekauppiaista. Hänen asiakkaitaan ovat niin diktaattorit kuin kapinallisetkin. Yuri ei piittaa siitä, mihin asetta lopuksi käytetään: työ on hänen osaltaan paketissa, kun tavara on asiakkaalla ja raha hänellä. Lord of War perustuu löyhästi tositapahtumiin, mutta varmaankin vain siltä osin, että Yurin kaltaisia asekauppiaita on maailma täynnä.

Lord of Warin juoni toimii alkupuolella leppoisasti ja tarjoaa katsojalle mielenkiintoisia käänteitä Yurin kiertäessä paikasta ja tilanteesta toiseen. Loppua kohden homma alkaa kuitenkin vetistyä. Sisältö tuntuu loppuvan, vaikka Yurin henkilökohtaisen elämän ongelmia aletaankin käsitellä. Pituutta on kaksi tuntia, ja se on valitettavasti hieman liikaa; Lord of War kärsii pitkäveteisyydestä.

Paikallaan junnailua alkaa esiintyä, kun siirrytään hieman enemmän Yurin työstä hänen omaan elämäänsä. Draamanluonti on hieman takkuista eikä asekauppiaan sekavaa mielentilaa saada oikein auki. Lord of Warin suurimpiin ongelmiin lukeutuukin nimenomaan se, ettei draama toimi kunnolla. Se on kivettynyttä ja luotaan työntävää. Katsoja joutuu miettimään, ansaitseeko Yuri ja tämän perhe sympatiaa, vai ei.

Henkilöhahmoissa on myös suuria puutteita. Siinä, missä Lord of War onnistuu välillä syventymään Yurin persoonaan, jäävät kaikki muut hahmot pinnallisiksi. Paras esimerkki tästä on hänen vaimonsa Ava (Bridget Moynahan). Tämän ja Yurin välillä ei tunnu olevan minkäänlaista kemiaa eikä Lord of Waria katsoessa ole itsestäänselvyys, että nämä kaksi ovat naimisissa. Perheessä on ongelmia, mutta tämä elokuva ei onnistu perustelemaan niitä siksi, koska perheen hahmot - vaimo ja poika - ovat pahvisia.

Ehkä tällä irvaillaan sitä, kuinka merkityksetön perhe voi paljon rahaa takovalle bisnesmiehelle olla, mutta tuskinpa vain. Kyllähän kaunis vaimo julkikuvaa parantaa, mutta luulisi suhteessa silti jotain sisältöä olevan. Yurin veli Vitaly, Yuria jahtaava Interpol-agentti Jack Valentine (Ethan Hawke), kilpaileva asekauppias (Ian Holm) sekä asiakas ja Liberian johtaja Baptiste (Eamonn Walker) jäävät myös varsin kevyiksi ja osittain jopa stereotyyppisiksi hahmoiksi.

Tilannetta ei paranna Andrew Niccolin lievästi identiteettiä hakeva ohjaus. Alkupuolen mies hoitaa kunnialla, mutta loppupuolella Lord of Warin identiteettiongelma alkaa tulla paremmin esille sekavuuden merkeissä. Näyttelijöille ei myöskään voi antaa erityisempiä kehuja. Nicolas Cagen kohdalla tämä on hänen parhaita elokuviaan 2000-luvulla, mutta siitä huolimatta miehen oma suoritus jää varsin rutiininomaiseksi. Jared Leton riehuminen menee yli, Moynahan on pahvinen eikä Hawkekaan vakuuta. Parasta jälkeä tarjoavat Walker ja Holm.

Poliittisena satiirina Lord of War toimii kuitenkin hyvin ja sellaiseksi se on tehtykin. Nicolas Cagen jäykkä näytteleminen toisaalta sopiikin tähän elokuvaan: Yurin monologit ovat nimittäin välillä varsin mainiota kuunneltavaa. Naseva huumori lukeutuukin tämän elokuvan ehdottomiin vahvuuksiin. Lord of Warin moraalia koskien asekauppaa ja aseiden käyttöä voisi toki kyseenalaistaa, mutta mitä turhia. Loppuun, kun mahtuu varsin yleinen tieto, mutta silti osuva kritiikinpoikanen koskien asekauppaa.

Kaiken kaikkiaan Lord of War on ihan kelpo elokuva. Draama ja hahmot kärsivät onttoudesta, pinnallisuudesta sekä luotaan työntävyydestä, mutta viihteenä tämä menee varsin hyvin lievästä pitkäveteisyydestä huolimatta. Näyttelijät eivät ole loistovireessä, mutta jälki on silti ihan tyydyttävää. Poliittisena satiirina Lord of War toimii kivasti tarjoten hieman kritiikkiä sekä osuvaa huumoria, josta parhaita esimerkkejä ovat mielenkiintoinen alkukohtaus sekä Yurin maanisiakin piirteitä saava monologi.

Pisteet: 3.5

Pianisti

Alkuperäinen nimi: The Pianist
Ohjaus: Roman Polanski
Käsikirjoitus: Wladyslaw Szpilman (kirja), Ronald Harwood (käsikirjoitus)
Pääosissa: Adrien Brody, Thomas Kretschmann, Frank Finlay, Maureen Lipman, Emilia Fox, Ed Stoppard
Tuotantovuosi: 2002
Tuotantomaat: Ranska, Saksa, Iso-Britannia, Puola
Genre: Draama, Sota
Kesto: 150 min
IMDb

Pianisti kertoo tositarinan puolalaisesta pianistista, Wladyslaw Szpilmanista (Adrien Brody). Elokuva alkaa vuodesta 1939, jolloin kaikki vielä uskoivat, että sota on pian ohi. Toisin kuitenkin kävi, ja sen joutui moni Saksan ja Puolan juutalainen, Szpilman perheineen mukaan lukien, tuskallisesti kokemaan. Szpilman joutuu eroon perheestään, joka kuljetetaan Treblinkan keskitysleirin kaasukammioihin. Seuraavat vuodet ovat hänen osaltaan selviytymistaistelua saksalaisten miehittämässä Varsovassa.

Pianisti perustuu Wladyslaw Szpilmanin omaelämäkerralliseen. En ole lukenut sitä, mutta voin sanoa, että elokuvamuodon käsikirjoitus on rakenteeltaan onnistunut kokonaisuus. Vaikka pituutta on kaksi ja puoli tuntia, ei Pianisti pahemmin sorru paikallaan junnailuun, vaan luo hyvää draamaa ja ennen kaikkea erinomaista tunnelmaa.

Puolalaisohjaaja Roman Polanski on taatusti paras henkilö ohjaamaan selviytymistarinan puolalaisesta juutalaisesta. Hän itse vietti lapsuutensa Krakovan getossa natsi-Saksan juutalaisvainojen uhrina. Polanski selvisi, samoin hänen keskitysleirille joutunut isänsä. Saman kohtalon kokenut äiti kuitenkin sai surmansa kaasukammioissa kuuden miljoonan juutalaisen tavoin.

Polanski voitti ohjauksestaan aikoinaan Oscarin, ja on täysin ansainnut sen. Hän pystyy tuomaan kohtauksiin taustansa ansiosta sellaista kokemusperäistä sisältöä, johon vain joku muu saman kokenut voisi pystyä. Hienoa on myös se, ettei Polanski ole antanut tunteidensa vaikuttaa työhönsä. Vaikka Pianisti elokuva pianisti Szpilmanin selviytymisestä onkin, toimii se yhtälailla myös elokuvana Polanskin selviytymisestä.

Polanskin ohjaus on monella tapaa hienoa. Pianisti näyttää natsien juutalaisiin kohdistamaa älytöntä kohtelua, mutta ei silti nosta sitä korokkeelle. Draama toki toimii ja kohtalo on koskettava, mutta järin järkyttäväksi Pianisti ei muutu oikeastaan missään vaiheessa. Pääpaino on Szpilmanissa ja hänen selviytymistaistelussa, ja se on onnistunut ratkaisu.

Realismia on myös saavutettu autenttisilla ja laadukkailla lavasteilla. Vaikka Pianisti kuvaakin ankeita ja julmia tapahtumia, ei taiteellisuudesta ole silti puutetta. Polanski yhdessä muun tekijäkaartin kanssa on onnistunut yhdistämään realismin ja taiteen hienolla tavalla niin, ettei kummastakaan ole tingitty. Kulissit ovat julmat ja karut, mutta silti samalla kauniit.

Pianisti ei näytä juutalaisten kaasutusta tai etsi syyllistä näiden kohtaloon, mikä on oikeastaan hyve. Dramatisointia ei ole, ja kuvaustyyli tuntuu varsin neutraalilta, mikä on oiva taidonnäyte samantapaisen kohtalon kokeneelta ohjaajalta. Osa neutraalista ja varsin objektiivisesta kuvauksesta juurtaa juurensa Pianistin eurooppalaisesta taustaperästä. Tarkoituksena on ollut luoda draama sodan aikaisesta julmasta ajasta, jolloin ihmisiä piti hengissä pienten hetkien lämpö; samanlainen lämpö, joka toimii Pianistinkin kantavana voimana.

Musiikki on Pianistissa hyvin merkittävässä roolissa. Pianonsoitanta on upean kuuloista ja toimii lämpimän tunnelman luojana. Se toimii sekä tarinan hahmojen että itse elokuvan moottorina. Kiitosta pitää antaa myös kuvaajalle ja näyttelijöille, joista varsinkin Szpilmanin roolissa nähtävä Adrien Brody ja tämän isää tulkitseva Frank Finlay ovat tunteella mukana.

Kaiken kaikkiaan Pianisti on upea selviytymistarina puolalaisesta pianistista, Wladyslaw Szpilmanista. Pääpaino on laadukkaassa draamassa, ei sodankäynnissä. Tyyliltään Pianisti on varsin neutraali, syyllisiä ei etsitä eikä juutalaisten kohtaloa dramatisoida liikaa. Polanskin autenttinen ohjaus sekä musiikki ja sen luoma lämpö ovat kantavia voimia. Realismi ja taide on myös yhdistetty loistavasti ilman suurempia kompromisseja. Elokuvallisesti Pianisti on mestariteos ja parhaita elämäkertaelokuvia, mitä on kuuna päivänä tehty.

Pisteet: 5

Aurinkomyrsky

Alkuperäinen nimi: Solstorm
Ohjaus: Leif Lindblom
Käsikirjoitus: Klas Abrahamsson (käsikirjoitus), Jimmy Lagnefors (kirjoittaja), Åsa Larsson (romaani)
Pääosissa: Izabella Scorupco, Mikael Persbrandt, Krister Henriksson, Jakob Eklund, Lena B. Eriksson, Maria Sundbom, Antti Reini, Henrik Gustafsson, André Sjöberg, Sandra Engström, Saga Larsson
Tuotantovuosi: 2007
Tuotantomaat: Ruotsi, Suomi
Genre: Trilleri
Kesto: 105 min
IMDb

Tukholmassa asusteleva verojuristi Rebecka (Izabella Scorupco) saa järkyttävän soiton vanhalta ystävältään Sannalta (Maria Sundbom). Tämä kertoo, että hänen veljensä Viktor (André Sjöberg) on murhattu. Omalaatuiselta nuorelta vapaakirkon pastorilta on julmasti leikattu kädet irti. Rebecka palaa kotikaupunkiinsa vastenmielisen tunnelmin. Kirkko hallitsee koko kaupunkia ja kuka vain voi olla murhaaja.

Tässä kohtaa Aurinkomyrskyn asiat ovat vielä suhteellisen hyvin. Åsa Larssonin debyyttikirjassa olisi selvästi potentiaalia, ja sen tämänkin elokuvan juoniselostus tuo esille. Viktorin murhan jälkeen tunnelma kuitenkin vesittyy pahemman kerran. Rebeckan työpanos tuntuu kovin laimealta ja muutenkin Aurinkomyrsky aloittaa paikallaan laahaamisen. Kohtalaisen alun jälkeen tämä tuntuu kärsivän juonettomuudestakin.

Henkilöhahmot ovat tyhjiä. Jopa Rebecka tuntuu aivan pahviselta tapaukselta. Henkilöistä ei kerrota paljoa mitään, ja oikeastaan katsojalle jää epäselväksi, kuka liittyy keneenkin ja miten. Tällaiseen sortuva elokuva ei voi olla muuta kuin sekava. Kurjaa on myös se, miten tämä aliarvioi katsojaansa esittämällä, että kuka vain voi olla syyllinen, mutta silti perustelematta, miksi näin voisi olla.

Osasyy on ehdottomasti käsikirjoittajien Klas Abrahamssonin ja Jimmy Lagneforsin. Heidän kontollaan on levännyt Larssonin kirjan muuntaminen elokuvamuotoon. On kuitenkin syytä muistaa, että myös esikoiselokuvaohjaaja Leif Lindblomilla on lusikkansa sopassa. Hänen kokemattomuutensa kokopitkän leffan ohjaamisessa todellakin näkyy: muutenkin aukollinen tarina väljenee Lindblomin käsissä entisestään.

Aurinkomyrskyn hahmot ovat pahvisia ja onttoja, eikä heidän suhdetta toisiinsa esitellä oikein missään vaiheessa. Tästä seuraa muitakin suuria ongelmia. Jos hahmoilla olisi jonkinlainen merkitys tapahtumankulussa, erinäiset tapahtumat tuntuisivat huomattavasti loogisemmilta. Nyt jopa murhaajan motiivi jää kovin epäselväksi. Aurinkomyrsky ei onnistu perustelemaan tai kertomaan syitä sisältämilleen tapahtumille, vaan tuntuu lähinnä epäloogiselta.

Aurinkomyrsky on myös kovin kaavamainen. Se ei innosta katsojaansa millään tavalla. Lähinnä se on pitkäveteistä pakkopullaa. Ankealla Aurinkomyrskyllä on myös identiteetti hakusessa. Ei sitä trilleriksi tai ruotsalaiseksi elokuvaksi tunnista muusta kuin juonesta ja kielestä. Kyseessä on outo jännäri, jossa ei ole psykologista sisältöä, mutta ei myöskään toiminnallista. Onneksi Aurinkomyrsky ei sentään sorru monien ruotsalaisten toimintatrillerien perisyntiin, amerikkalaisen actionihanteen tavoitteluun.

Näyttelijöistä ei ole saatu mitään irti, mikä on todella suuri harmi. Potentiaalia olisi nimittäin ollut. 007 ja Kultainen silmä -elokuvassakin nähty Izabella Scorupco tuntuu olevan yhtä hukassa kuin hänen hahmonsa. Nykyisenä Wallanderina tunnettu Krister Henriksson on laitettu aneemiseen rooliin, vaikka hänessä olisi ollut paljon enemmänkin potentiaalia. Nykyisistä Beckeistä tuttu Mikael Persbrandt menee myös aivan hukkaan. Samaa voi sanoa Johan Falk -elokuvista tutusta Jakob Eklundista.

Ruotsin jylhät talviset maisemat ovat niitä harvoja Aurinkomyrskyn hyviä puolia. Niissä olisi potentiaalia vaikka kuinka ahdistavaan jännäriin, mutta tyylitön ja haparoiva kuvaus ei ole saanut niistä kovinkaan paljoa irti. Kaiken kaikkiaan Aurinkomyrsky on kehno trilleri. Se ei ole viihdyttävä, jännittävä, mielenkiintoinen tai koukuttava, vaan vaisu, tyhjä, keskeneräinen ja täynnä aukkoja. Sen pahvisuus heijastuu läpi jokaisella saralla. Tekemisen tasokin on esimerkiksi näyttelijäkaartin nimekkyyden huomioon ottaen heikkoa.

Pisteet: 1.5

K-PAX

Alkuperäinen nimi: K-PAX
Ohjaus: Iain Softley
Käsikirjoitus: Gene Brewer (romaani), Charles Leavitt (käsikirjoitus)
Pääosissa: Kevin Spacey, Jeff Bridges, Mary McCormack, Alfre Woodard, David Patrick Kelly, Saul Williams
Tuotantovuosi: 2001
Tuotantomaat: USA, Saksa
Genre: Draama, Sci-fi
Kesto: 120 min
IMDb

Prot (Kevin Spacey) pääsee tohtori Mark Powellin (Jeff Bridges) vastaanotolle, kun väittää tulleensa avaruudesta, K-PAX -nimiseltä planeetalta, Lyyran tähtikuviosta. No, kuka nyt moista väitettä uskoisi. Hulluksihan hänet aluksi leimataankin. Prot on kuitenkin vakuuttava puheissaan ja Powell alkaa pikku hiljaa vakuuttua, että tämä todella voi olla joltakin muulta planeetalta. Kun Prot vielä piirtää observatoriossa tiedemiesten näytille planeettansa ja kaksi tähteä, joita se kiertää, kaavoineen päivineen, loksahtavat kaikilta suut auki.

K-PAX on eittämättä mielenkiintoinen ja jopa nerokas elokuva. Sen käsikirjoitus onnistuu luomaan draamalle ja tieteelliselle osalle kummallekin mukavasti sisältöä, minkä takia se on viihdyttävää katsottavaa. Vahvuudessa piilee kuitenkin myös heikkous: K-PAX tuntuu väistämättä kaatuvan välillä omaan nerokkuuteensa. Toinen vaihtoehto on se, että se luulee olevansa nerokas, vaikkei oikeasti olekaan.

Prot on mielenkiintoinen hahmo ja paljon on hänen ansiotaan, että K-PAXia jaksaa katsoa. Protin lämpimyys, hyvänmielisyys, sydämellisyys, vilpittömyys ja iloisuus ovat asioita, jotka saavat katsojankin hyvälle tuulelle. Prot laukoo välillä myös pikkukivaa huumoria, joka parantaa hyvää tunnelmaa entisestään. Siinä samalla hän perustelee väitteensä, että on K-PAXilta, varsin vakuuttavasti.

Iain Softleyn ohjaamassa elokuvassa ei ole synkkyyttä paljoakaan. Vaikka vakavampiakin asioita käsitellään, käännetään kaikki kuitenkin loppujen lopuksi hyväksi ja iloksi. Lämmin Prot vaatii näyttelijältä kykyjä, ja niitä on päässyt esittelemään Kevin Spacey. Loistavana näyttelijänä tunnettu Spacey luo hahmoonsa syvyyttä ja on saavuttanut tämän erikoisen persoonaan upeasti. Jeff Bridgesissä ei myöskään ole valittamista, ja hänen hahmonsa Powellin sekä Protin välille syntyvä ystävyyssuhde toimii sen ansiosta kantavana voimana.

Vaikka K-PAX omaa edellä muutamia varsin osuviakin teemoja, jää sen sanoma silti epäselväksi. Se heittää paljon kysymyksiä ilmaan, mutta vastauksia se antaa loppujen lopuksi yllättävän vähän. Periaatteessa voisi todeta, ettei tällä elokuvalla ole oikein mitään muuta annettavaa kuin noin kaksituntinen erikoisen Protin alkuperän ja mielenterveyden selvittämistä. Herättämällä kysymyksiä, mutta antamatta vastauksia niihin, ja käyttämällä hyväksi luukuisia draaman kliseitä, K-PAX tulee myös aliarvioineeksi katsojaa, mikä ei koskaan tunnu hyvältä.

Myös visuaalisuudella on pieni, mutta tärkeä osa K-PAXissa. Ei tämä pääpainoisesti mikään sci-fi-elokuva ole, mutta muutamat visuaaliset elementit tukevat Protin hurjia, ja siitä huolimatta uskottavia, väitteitä oikein kivasti. Myös musiikilla on sormensa pelissä: soundtrackin rauhalliset sävelet vahvistavat lämmintä ja unenomaista tunnelmaa entisestään.

K-PAX on siis mielenkiintoinen elokuva. Prot perustelee alkuperänsä vakuuttavasti ja toimii samalla myös koko elokuvan moottorina: hänestä kumpuaa sydämellisyys, lämpö ja ilo. Pikkukiva huumori, Kevin Spaceyn ja Jeff Bridgesin mainiot roolisuoritukset sekä heidän hahmojensa välille kehittyvä ystävyys ovat myös hyvän mielen luojia. K-PAX omaa myös muutamat teemat, mutta siitä huolimatta sen sanoma jää kovin epäselväksi. Lisäksi se vielä aliarvioi katsojaansa kliseillään. Kaiken kaikkiaan K-PAXista jäi ristiriitaiset tunnelmat. Toisaalta se on kahden pisteen, ja toisaalta taas neljän pisteen elokuva. Ehkä siltä väliltä on paras.

Pisteet: 3

Isän nimeen

Alkuperäinen nimi: In the Name of the Father
Ohjaus: Jim Sheridan
Käsikirjoitus: Gerry Conlon (omaelämäkerta “Proved Innocent“), Terry George (käsikirjoitus), Jim Sheridan (käsikirjoitus)
Pääosissa: Daniel Day-Lewis, Pete Postlethwaite, John Lynch, Mark Sheppard, Beatie Edney, Emma Thompson, Corin Redgrave
Tuotantovuosi: 1993
Tuotantomaat: Irlanti, Iso-Britannia
Genre: Draama
Kesto: 133 min
IMDb

Isän nimeen kertoo tositarinan niin sanotusta Guildfordin nelikosta, joka tuomittiin syyttömänä vankeuteen eräässä Lontoon pubissa tapahtuneesta pommi-iskusta. Protestanttiset terroristit räjäyttelevät pommeja. Pohjois-Irlannissa IRA (Irlannin tasavaltalaisarmeija) ja britit käyvät kovaa sotaa, joka vie mukanaan myös sivullisia. Britanniassa laaditaan uusi laki, joka antaa oikeuden terrorismitapauksissa seitsemän päivän mittaiseen pidätykseen ilman erikoisempia todisteita.

Gerry Conlon (Daniel Day-Lewis) on 1970-luvun Belfastissa pyöriskelevä pikkurikollinen, joka haluaa vain nauttia elämästään. Hän lähtee yhdessä kaverinsa Paul Hillin (John Lynch) kanssa Lontooseen. Pojat sattuvat kuitenkin väärään paikkaan väärään aikaan: heitä syytetään pubin räjäyttämisestä. Mukaan vedetään kaiken lisäksi vielä kaksi irlantilaista nuorta, Gerryn isä Giuseppe (Pete Postlethwaite), Gerryn täti sekä pari muuta.

Isän nimeen -elokuvan käsikirjoitus pysyy kohtalaisesti kasassa otettaessa huomioon se, millaista ajanjaksoa se kuvaa. Aukkoja kuitenkin on eikä tämän elokuvan rakennetta voi muutenkaan erityisen eheäksi kehua. Isän nimeen ei todellakaan ole mikään elokuvataiteen malliesimerkki, vaan pikemminkin karu, rujo ja rönsyilevä. Aihe on raaka sekä julma, joten tuollainen tyyli toisaalta sopii kuvaan.

Ihailtavaa Isän nimeen -leffassa on se, ettei se ole amerikkalaista elokuvaa nähnytkään (kiitos eurooppalaisuuden). Saavutettu realismi on jotakin sellaista, mitä harvoin on jenkkielokuvissa vastaan tullut. Vaikka Isän nimeen tosiasioita varmasti värittää ja dramatisoikin, on se silti jotakin hyvin aidontuntuista. Draama on varsinkin loppupuolella koskettavaa, mutta nyyhkyilyä ei ole silti tippaakaan.

On käsittämätöntä, miten heppoisin perustein Guildfordin nelikko aikoinaan tuomittiin. He olivat syyttömiä, mutta sillä ei ollut mitään väliä, kun tavoitteena oli kansan tyytyväisyys. Syntipukit oli pakko löytää, kun paine oli kova. Vielä naurettavampaa oli sivullisten mukaan veto ilman minkäänlaisia todisteita. Guildfordin nelikon kohdalla anteeksi antamattomia virheitä tehneitä viranomaisia ei ole vieläkään tuomittu. Isän nimeen -elokuvan rohkeus on kunnioitettavaa: se uskaltaa tuoda esiin vihan ja kaiken sen likapyykin, joka pyritään yhä salaamaan

Isän nimeen osoittaa sen, kuinka puhdas julkisivu on marssijärjestyksessä oikeudenmukaisuuden edellä. Sillä ja totuudella ei ole enää mitään merkitystä, kun tavoitteena on vain pinnallinen tyytyväisyys. Britannian viranomaisten toimia kuvataan kaunistelematta ja ne tuomitaan alleviivaavasti. Tämä saa katsojan vihaamaan näitä, joten objektiivisesta kuvauksesta ei voida puhua. Sotaelokuvissa liian alleviivaava tyyli ärsyttää, mutta tällä kertaa ei. Se kritiikki, mitä Isän nimeen esittää, on nimittäin täysin oikeutettua.

Gerryn ja Giuseppen isä-poikasuhde on yksi elokuvan moottoreista. Kaksi kovin erilaista ihmistä niin arvoiltaan, ajatuksiltaan, uskomuksiltaan kuin elämäntavoiltaankin lähentyvät kummasti hädän äärellä. Daniel Day-Lewis ja Pete Postlethwaite tulkitsevat roolejaan tunteella ja syvällisesti. Näyttelijäsuorituksissa on kuitenkin pientä motkotuksen aihetta, sillä virtaa tuntuu riittävän välillä jopa ylikierroksille. Tästä syyttämistä on ainakin osittain ohjaaja Jim Sheridania, joka ei ole onnistunut hillitsemään tunnetasoja tai luomaan siteitä kirjoittamansa käsikirjoituksen aukkojen välille.

Kokonaisuutena Isän nimeen on realistinen, vahva ja arkinen draama. Ihailtavaa on ei-amerikkalaisuus sekä rohkeus pestä likapyykkiä. Tyyli on rönsyilevä ja rujo sopien aiheeseen, mutta rakenteen puutteita ei silti voi kokonaan antaa anteeksi. Viranomaisten toimet tuomitaan alleviivaavasti, mutta heidän suuntaansa osoitettu kritiikki on oikeutettua. Tekemisen meininkiä on välillä ehkä jopa hieman liikaa, mutta kyllä Isän nimeen siitäkin huolimatta niitä parhaita tosipohjaisia draamoja on. Ei missään nimessä teknisesti täydellinen, mutta elokuvana silti loistava.

Pisteet: 4.5