Kirjoitukset sisältäen ‘Elämäkertaelokuvat’
Eastwoodin Mandela-elokuvan ensi-ilta julki
Clint Eastwoodin seuraava elokuva, Nelson Mandela -elämäkerta, näkee päivänvalonsa Amerikassa joulukuussa, tarkemmin sanottuna 11. päivä kyseistä kuuta. Alunperin se kulki nimellä The Human Factor, mutta nyt sitä kutsutaan nimellä Invictus. Morgan Freeman nähdään itse Mandelana, ja mukana elokuvassa on myös Matt Damon. Suomen ensi-iltapäivästä ei ole vielä tietoa.
Lähde: Variety
Pianisti
Alkuperäinen nimi: The Pianist
Ohjaus: Roman Polanski
Käsikirjoitus: Wladyslaw Szpilman (kirja), Ronald Harwood (käsikirjoitus)
Pääosissa: Adrien Brody, Thomas Kretschmann, Frank Finlay, Maureen Lipman, Emilia Fox, Ed Stoppard
Tuotantovuosi: 2002
Tuotantomaat: Ranska, Saksa, Iso-Britannia, Puola
Genre: Draama, Sota
Kesto: 150 min
IMDb
Pianisti kertoo tositarinan puolalaisesta pianistista, Wladyslaw Szpilmanista (Adrien Brody). Elokuva alkaa vuodesta 1939, jolloin kaikki vielä uskoivat, että sota on pian ohi. Toisin kuitenkin kävi, ja sen joutui moni Saksan ja Puolan juutalainen, Szpilman perheineen mukaan lukien, tuskallisesti kokemaan. Szpilman joutuu eroon perheestään, joka kuljetetaan Treblinkan keskitysleirin kaasukammioihin. Seuraavat vuodet ovat hänen osaltaan selviytymistaistelua saksalaisten miehittämässä Varsovassa.
Pianisti perustuu Wladyslaw Szpilmanin omaelämäkerralliseen. En ole lukenut sitä, mutta voin sanoa, että elokuvamuodon käsikirjoitus on rakenteeltaan onnistunut kokonaisuus. Vaikka pituutta on kaksi ja puoli tuntia, ei Pianisti pahemmin sorru paikallaan junnailuun, vaan luo hyvää draamaa ja ennen kaikkea erinomaista tunnelmaa.
Puolalaisohjaaja Roman Polanski on taatusti paras henkilö ohjaamaan selviytymistarinan puolalaisesta juutalaisesta. Hän itse vietti lapsuutensa Krakovan getossa natsi-Saksan juutalaisvainojen uhrina. Polanski selvisi, samoin hänen keskitysleirille joutunut isänsä. Saman kohtalon kokenut äiti kuitenkin sai surmansa kaasukammioissa kuuden miljoonan juutalaisen tavoin.
Polanski voitti ohjauksestaan aikoinaan Oscarin, ja on täysin ansainnut sen. Hän pystyy tuomaan kohtauksiin taustansa ansiosta sellaista kokemusperäistä sisältöä, johon vain joku muu saman kokenut voisi pystyä. Hienoa on myös se, ettei Polanski ole antanut tunteidensa vaikuttaa työhönsä. Vaikka Pianisti elokuva pianisti Szpilmanin selviytymisestä onkin, toimii se yhtälailla myös elokuvana Polanskin selviytymisestä.
Polanskin ohjaus on monella tapaa hienoa. Pianisti näyttää natsien juutalaisiin kohdistamaa älytöntä kohtelua, mutta ei silti nosta sitä korokkeelle. Draama toki toimii ja kohtalo on koskettava, mutta järin järkyttäväksi Pianisti ei muutu oikeastaan missään vaiheessa. Pääpaino on Szpilmanissa ja hänen selviytymistaistelussa, ja se on onnistunut ratkaisu.
Realismia on myös saavutettu autenttisilla ja laadukkailla lavasteilla. Vaikka Pianisti kuvaakin ankeita ja julmia tapahtumia, ei taiteellisuudesta ole silti puutetta. Polanski yhdessä muun tekijäkaartin kanssa on onnistunut yhdistämään realismin ja taiteen hienolla tavalla niin, ettei kummastakaan ole tingitty. Kulissit ovat julmat ja karut, mutta silti samalla kauniit.
Pianisti ei näytä juutalaisten kaasutusta tai etsi syyllistä näiden kohtaloon, mikä on oikeastaan hyve. Dramatisointia ei ole, ja kuvaustyyli tuntuu varsin neutraalilta, mikä on oiva taidonnäyte samantapaisen kohtalon kokeneelta ohjaajalta. Osa neutraalista ja varsin objektiivisesta kuvauksesta juurtaa juurensa Pianistin eurooppalaisesta taustaperästä. Tarkoituksena on ollut luoda draama sodan aikaisesta julmasta ajasta, jolloin ihmisiä piti hengissä pienten hetkien lämpö; samanlainen lämpö, joka toimii Pianistinkin kantavana voimana.
Musiikki on Pianistissa hyvin merkittävässä roolissa. Pianonsoitanta on upean kuuloista ja toimii lämpimän tunnelman luojana. Se toimii sekä tarinan hahmojen että itse elokuvan moottorina. Kiitosta pitää antaa myös kuvaajalle ja näyttelijöille, joista varsinkin Szpilmanin roolissa nähtävä Adrien Brody ja tämän isää tulkitseva Frank Finlay ovat tunteella mukana.
Kaiken kaikkiaan Pianisti on upea selviytymistarina puolalaisesta pianistista, Wladyslaw Szpilmanista. Pääpaino on laadukkaassa draamassa, ei sodankäynnissä. Tyyliltään Pianisti on varsin neutraali, syyllisiä ei etsitä eikä juutalaisten kohtaloa dramatisoida liikaa. Polanskin autenttinen ohjaus sekä musiikki ja sen luoma lämpö ovat kantavia voimia. Realismi ja taide on myös yhdistetty loistavasti ilman suurempia kompromisseja. Elokuvallisesti Pianisti on mestariteos ja parhaita elämäkertaelokuvia, mitä on kuuna päivänä tehty.
Pisteet: 5
Isän nimeen
Alkuperäinen nimi: In the Name of the Father
Ohjaus: Jim Sheridan
Käsikirjoitus: Gerry Conlon (omaelämäkerta “Proved Innocent“), Terry George (käsikirjoitus), Jim Sheridan (käsikirjoitus)
Pääosissa: Daniel Day-Lewis, Pete Postlethwaite, John Lynch, Mark Sheppard, Beatie Edney, Emma Thompson, Corin Redgrave
Tuotantovuosi: 1993
Tuotantomaat: Irlanti, Iso-Britannia
Genre: Draama
Kesto: 133 min
IMDb
Isän nimeen kertoo tositarinan niin sanotusta Guildfordin nelikosta, joka tuomittiin syyttömänä vankeuteen eräässä Lontoon pubissa tapahtuneesta pommi-iskusta. Protestanttiset terroristit räjäyttelevät pommeja. Pohjois-Irlannissa IRA (Irlannin tasavaltalaisarmeija) ja britit käyvät kovaa sotaa, joka vie mukanaan myös sivullisia. Britanniassa laaditaan uusi laki, joka antaa oikeuden terrorismitapauksissa seitsemän päivän mittaiseen pidätykseen ilman erikoisempia todisteita.
Gerry Conlon (Daniel Day-Lewis) on 1970-luvun Belfastissa pyöriskelevä pikkurikollinen, joka haluaa vain nauttia elämästään. Hän lähtee yhdessä kaverinsa Paul Hillin (John Lynch) kanssa Lontooseen. Pojat sattuvat kuitenkin väärään paikkaan väärään aikaan: heitä syytetään pubin räjäyttämisestä. Mukaan vedetään kaiken lisäksi vielä kaksi irlantilaista nuorta, Gerryn isä Giuseppe (Pete Postlethwaite), Gerryn täti sekä pari muuta.
Isän nimeen -elokuvan käsikirjoitus pysyy kohtalaisesti kasassa otettaessa huomioon se, millaista ajanjaksoa se kuvaa. Aukkoja kuitenkin on eikä tämän elokuvan rakennetta voi muutenkaan erityisen eheäksi kehua. Isän nimeen ei todellakaan ole mikään elokuvataiteen malliesimerkki, vaan pikemminkin karu, rujo ja rönsyilevä. Aihe on raaka sekä julma, joten tuollainen tyyli toisaalta sopii kuvaan.
Ihailtavaa Isän nimeen -leffassa on se, ettei se ole amerikkalaista elokuvaa nähnytkään (kiitos eurooppalaisuuden). Saavutettu realismi on jotakin sellaista, mitä harvoin on jenkkielokuvissa vastaan tullut. Vaikka Isän nimeen tosiasioita varmasti värittää ja dramatisoikin, on se silti jotakin hyvin aidontuntuista. Draama on varsinkin loppupuolella koskettavaa, mutta nyyhkyilyä ei ole silti tippaakaan.
On käsittämätöntä, miten heppoisin perustein Guildfordin nelikko aikoinaan tuomittiin. He olivat syyttömiä, mutta sillä ei ollut mitään väliä, kun tavoitteena oli kansan tyytyväisyys. Syntipukit oli pakko löytää, kun paine oli kova. Vielä naurettavampaa oli sivullisten mukaan veto ilman minkäänlaisia todisteita. Guildfordin nelikon kohdalla anteeksi antamattomia virheitä tehneitä viranomaisia ei ole vieläkään tuomittu. Isän nimeen -elokuvan rohkeus on kunnioitettavaa: se uskaltaa tuoda esiin vihan ja kaiken sen likapyykin, joka pyritään yhä salaamaan
Isän nimeen osoittaa sen, kuinka puhdas julkisivu on marssijärjestyksessä oikeudenmukaisuuden edellä. Sillä ja totuudella ei ole enää mitään merkitystä, kun tavoitteena on vain pinnallinen tyytyväisyys. Britannian viranomaisten toimia kuvataan kaunistelematta ja ne tuomitaan alleviivaavasti. Tämä saa katsojan vihaamaan näitä, joten objektiivisesta kuvauksesta ei voida puhua. Sotaelokuvissa liian alleviivaava tyyli ärsyttää, mutta tällä kertaa ei. Se kritiikki, mitä Isän nimeen esittää, on nimittäin täysin oikeutettua.
Gerryn ja Giuseppen isä-poikasuhde on yksi elokuvan moottoreista. Kaksi kovin erilaista ihmistä niin arvoiltaan, ajatuksiltaan, uskomuksiltaan kuin elämäntavoiltaankin lähentyvät kummasti hädän äärellä. Daniel Day-Lewis ja Pete Postlethwaite tulkitsevat roolejaan tunteella ja syvällisesti. Näyttelijäsuorituksissa on kuitenkin pientä motkotuksen aihetta, sillä virtaa tuntuu riittävän välillä jopa ylikierroksille. Tästä syyttämistä on ainakin osittain ohjaaja Jim Sheridania, joka ei ole onnistunut hillitsemään tunnetasoja tai luomaan siteitä kirjoittamansa käsikirjoituksen aukkojen välille.
Kokonaisuutena Isän nimeen on realistinen, vahva ja arkinen draama. Ihailtavaa on ei-amerikkalaisuus sekä rohkeus pestä likapyykkiä. Tyyli on rönsyilevä ja rujo sopien aiheeseen, mutta rakenteen puutteita ei silti voi kokonaan antaa anteeksi. Viranomaisten toimet tuomitaan alleviivaavasti, mutta heidän suuntaansa osoitettu kritiikki on oikeutettua. Tekemisen meininkiä on välillä ehkä jopa hieman liikaa, mutta kyllä Isän nimeen siitäkin huolimatta niitä parhaita tosipohjaisia draamoja on. Ei missään nimessä teknisesti täydellinen, mutta elokuvana silti loistava.
Pisteet: 4.5
Spielberg tuottaa Martin Luther Kingistä elämäkerran
DreamWorks on hankkinut oikeudet mustien orjien oikeuksia ajaneen Martin Luther Kingin elämäkertaelokuvaan. Sen tuottaa Steven Spielberg yhdessä Suzanne de Passen ja Madison Jonesin kanssa. King salamurhattiin 39 vuotiaana vuonna 1968. Sitä ennen hän ehti suojata pitämänsä puheet, kirjansa ja työnsä tekijänoikeuksin. DreamWorksilla on lupa käyttää näitä elokuvassaan.
Lähde: Variety
Johnny Deppistä Sinatra?
Jokunen päivä sitten uutisoimme Martin Scorsesen tulevasta projektista, Frank Sinatran elämäkertaelokuvasta. Lukuisissa Scorsesen elokuvissa näyttelyt Leonardo DiCaprio on vahvoilla itse maistron rooliin, mutta myös Johnny Depp on noussut pontetiaaliseksi ehdokkaaksi. Muutaman sopimuksen ansiosta Sinatraa näyttelevän ei tarvitse itse laulaa, mikä antaa mahdollisuudet sopivimman näyttelijän löytämiselle.
Lähde: Dark Horizons